Kirjoitin aikaisemmin isäni suvun vaiheista. Nyt on hetki aikaa kirjoittaa äitini suvusta sen minkä tiedän:

Äitini isä syntyi ison vesistön rannalle köyhään taloon jossa oli paljon lapsia - kuten sen ajan tapa oli. Vaimo löytyi järven toiselta puolelta, yhtä köyhästä talosta. yhtä monilapsisesta perheestä.  

Uusi perhe kasasi reppunsa ja hiihti muutamia kymmeniä kilometrejä pohjoisemmas, valitsi mökinpaikan niin että vesi näkyi ikkunoista ja alkoi rakentaa. Elämä pysähtyi tilalla kahden sodan ajaksi, ja sota- aikana syntyi ensimmäiset lapset. Kaiken kaikkiaan elävänä aikuisuuteen säilyi yhdeksän lasta. Viimeisimmät syntyivät samoina vuosina kuin minä itsekin (olen siis nuorimpien äitini sisarusten kanssa saman ikäinen). 

Elämällä ei ollut helppoja vastauksia tarjottavana. Kaikki piti tehdä itse - eihän ollut rahaa millä ostaa. Kaikki karjan tuottama anti meni nälkäisiin suihin. Kuvien perusteella olen huomannut että katraan lapset saivat uutta ylleen tienattuaan itse palkkarahat. 

Itse muistan mummolasta elävimpänä tuoksun: sekoitus karjan tuoksua ja tuoretta leipää. Pystyn palaamaan elävään muistoon mummostani: minä istumassa keittiössä ja äitini keskustelemassa mummon kanssa. Ensimmäistä mansikkakiisseliäni syömässä. Muistan jopa sen astian jossa mummo sitä tarjosi. 

Usko oli tärkeä asia molemmille isovanhemmilleni. Kirkossa en heitä yhdessä nähnyt (vasta omissa häissäni). Usko oli sidottu vahvasti arkeen ja se tuntui kannattelevan heitä läpi koettelemusten. Luulen että se oli sellaista vahnakantaista luottamusta että tälläkin elämällä on ollut tarkoitus. En koskaan kuullut heidän tuomitsevan ketään, ja vaikka he niin olisivat tehneetkin olen saanut heiltä lahjaksi perusluottamuksen ja lähimmäisen tuomitsemattomuuden. Saatan arvostella, olla inhimillisesti pettynyt ja ajatella omiani - mutten tuomitse. Toinen asia minkä heiltä opin oli nöyrä köyhyys (jota vastaan kiemurtelen).

Viimeinen muistikuva jossa he ovat yhdessä on se, kun yli kahdeksankymppisenä he pitelevät toisiaan kädestä - huomaamatta, tukeutuen toisiinsa. Toivoin että minäkin saisin tehdä noin (vanhuksena). 

Äitini vanhemmat kuolivat pois jo kun olin aikuinen. Ensin ukkini ja muutamien vuosien päästä rakas mummoni. Mummo oli minulle niin rakas ja menetyksen tunne niin suuri, etten pystynyt hänen hautajaisiinsakaan menemään. 

Sitä minä pyydän anteeksi.