Yö valvottaa - kuten niin usein nykyään. Ajatuksissa pyörii kaikki yhtenä sekamelskana: huoli, epätoivo, tulevaisuuden pelko ja usko selviämisestä. Jos joku kysyisi miksi valvon en osaisi vastata. Kaikki on yhtä möykkyä. Tuntuu kuin valmistautuisi hyppyyn silmät sidottuina eikä olisi varmaa että onko edes sitä minkä yli hypätä vai luuleeko vain niin. Miten elimistön stressitila mitataan? Onko siihen edes kunnon mittareita olemassa? Miten tällainen vaikuttaa ihmisen yleisiin hyvinvointiin ja terveyteen? 

Meillä on ollut hyvä elämä tähän saakka. Tulevaisuuden usko on ollut hyvä. On ollut työtä, unelmia ja keinoja toteuttaa sellaista elämää kuin on halunnut, uskallusta. On ollut tunne siitä että omaan elämään voi vaikuttaa, sitä voi toteuttaa niin kuin haluaa: ns. olla tekemättä tai tehdä.

Entisinä aikoina etenkin maalla asuminen on tarkoittanut kovaa ja köyhää elämää. Köyhällä tarkoitan tässä ulkonaisesti köyhää - sitä ettei elämässä ole ollut kaikkea sellaista tarjolla jota esim. kaupungissa saa. Nykyään kaikki kaupungeissa saatava on ollut maalla asuvienkin saatavilla - jos on halunnut niin. Elämän kovuus on ja on oleva sitä, ettei mitään saa helpolla vaan kaiken eteen on nähtävä vaivaa ja tehtävä kovaakin työtä. Näitäkö minä pelkään?

Kun asiaa tässä ajattelen ei elämäni ole ollut juuri tämän kummempaa ennenkään, on ollut vain tunne siitä että minä päätän tämän asian. Totuus on kuitenkin etten ole suuresti pystynyt asioihin vaikuttamaan.

Olemme asuneet sekä maalla että kaupungissa (pienessä), emmekä halua takaisin kaupunkiin muuttaa - enää. Aikoinaan kun paluumuuttopäätöksen teimme keskustelimme että voisimme muuttaa tiukassa paikassa takaisin ja tehdä työtä taas kaupungissa. Aikaa on kuitenkin vierähtänyt jo sen verran, että olemme selkeästi pyörähtäneet työmarkkinoiden laita-alueelle (lievästi yli keski-iän). Sanokoot työ- ja elinkeinopuolen ihmiset virkansa puolesta mitä vain, mutta jos samaa työtä hakee 20-35 vuotias ja 45+ niin on aivan selvää kuka sen paikan saa. En sano tätä katkeralla sävyllä, sillä olen itsekin elänyt sen vaiheen kun kysyttiin "mitä työtä haluat tehdä"? Ja olin/olen ollut siitä hyvin kiitollinen. En vain ole osannut käyttää mahdollisuuksiani täysillä vaan elänyt tunteen ja virran mukana.

Maalle muuttaessa mietimme että onko täällä työtä maataloustöiden lisäksi? Kyllä on ollut. Kun on nähnyt maailmaa on myös avoimemmat silmät. Vastassa ovat ne jotka kulkevat vanhastaan tuttuja polkuja eikä uusien polkujen tallaaminen ei ole helppoa tai välttämättä edes hyväksyttyä.

Kaupungissa on helppoa hävitä ihmisvilinään - suojautua tapojen, ihmisten, värien ja kielten sekamelskaan. Maalla olet suojattomana avoimella paikalla, kaikkien luvallisesti arvosteltavana. Jokainen joka sinut tietää uskoo tuntevansa ja on siten oikeutettu tuomitsemaan sinut ja sinun tapasi elää. Ne loput muut - jotka eivä tunne - ovat oikeutettuja arvostelemaan juuri siksi koska eivät tunne. 

Kovaa ja katkeraa puhetta, mutta siltikään en mielelläni muuttaisi kaupunkiin. Tällä kovalla puheella kerron vain sen että ymmärrän miksi niin moni erakoituu ja haluaa sukea kaikki muut ympäriltään pois.