Me synnymme, elämme ja kuolemme. Kauhean kliseistä, mutta juuri näinä päivinä näitä kovasti mietin. Ajattelen elämän pituutta ja kaikkia niitä muistoja joita toisillemme annamme. 

Omalta kohdaltani en pysty geenejäni enään siirtämään - se on myöhäistä. En voi antaa muistoja itsestäni. Kun kuoleman aika koittaa unohdun aika pian. Muutamassa vuodessa kasvoni kuvissa menettää merkityksensä eikä kukaan ei tiedä mitä minä tunsin ja tein. 

Minusta juuri tämä on lohdullista. Tekemäni virheet hautautuvat ajan tuuliin, eikä niillä ole kovinkaan suurta merkitystä. Suuria asioita en ole tehnyt eikä sellaisten vaaliminenkaan ole taakkana minulla. Oikeastaan olen aika vapaa elämään ja kuolemaan näitten tähtien alla. 

Katson isäni elettyä elämää - sen loppusuoraa ikävästä ja luopumisesta raskaana. Itsekkäästi.

Siltikään en luopuisi hetkestäkään jonka olen tällä loppusuoralla ollut mukana. Olen saanut häneltä sellaisia muistoja, joita en pysty autenttisesti kenellekään siirtämään. Isäni on opettanut minulle omalla elämällään miten elämän realiteetit on otettava vastaan; yksi kerrallaan sellaisenaan kuin ne eteen tulevat. En sano etteikö heikkojakin hetkiä ole ollut (näen ne kyllä vaikka hän on niitä minulta koettanut peittää), mutta siltikin hän on elänyt kaiken tämän koettelemuksen läpi.

Tämä kaikki on näyttänyt minulle, miten terveys murenee pala kerrallaan niin että jäljelle jää vain kuori jonka silmissä jokainen henkäys on vain askel kohti muutosta - persoonasta persoonattomaksi. 

Tämä persoona on ollut ainutlaatuinen - minulle (ja monelle muulle) tärkeä ja rakas.

Enkä minä pysty tätä hänelle sanomaan. Mykkänä kiitän kaikesta siitä mitä hän on merkinnyt ja tulee merkitsemään minulle.