Takerrun nyt positiivisiin asioihin ja elämme kukkaronnyörit kiinni. On tunne kuin vetäisin henkeä ja sukeltaisin. Kaksi kuukautta on pärjättävä sillä mitä tilillä on. Joulukuun lopussa tulee seuraavan kerran tili - ei mitään tietoa millainen. Päivärahaa en ehdi saamaan ja puoliso on sairaspäivärahalla.

Pakastimessa on jonkin verran kerättyä ruokaa ja kantavia jäitä odotellaan (saadaan kalaa). Onneksi kotimaiset vihannekset eivät ole hurjan kalliita: saadaan ainakin keittoa, perunoita kastikkeella ja puhdasta vettä juoda.

Suurin kuluerä on auto, joka on välttämätön näillä etäisyyksillä (kun ei sitä julkista ole). 

Toinen huolenaihe on puolison jälkiverot työtapaturman sairasajalta (2x yli 1000e). Summa voi jostakusta kuulostaa pieneltä, mutta tällaisessa taloudessa se on katastrofi. Ensimmäisen kerran on nöyrryttävä ja pyydettävä maksujärjestelyä.

Suunnitelma on siis

  • sähkökulut minimiin (kasvatamme hiilijalanjälkeä lämmittämällä puulla)
  • kuljemme asioilla ja kaupassa kerran viikossa (max)
  • ostamme VAIN tarpeellisen
  • yritämme maksaa laskut ajallaan

Olemme ennenkin olleet tiukilla. Tiukin paikka on ollut se, kun piti myydä kihla- ja vihkisormukset että puoliso sai autoon bensaa ja eväät työmatkalle. Minä pärjäsin kyllä kotona - olihan minulla kaapissa ruokaa ja lämpimät seinät ympärillä. Silloin tulevaisuus pelotti. Sitä tajusi, miten ohuen langan varassa tässä roikutaan - kuten nyt tämä työtapaturmakin; muutama hengenveto ihmisen elämässä muuttaa sen aivan toisenlaiseksi.

Jos positiivisia asioita mainitsen niin se on että minulla on luotettava kumppani tätä elämän koettelemusta tukemassa, ja haluan itsekin olla sellainen.

Uskon vahvasti että yhdessä selviämme tästäkin.