Tienhaara elämässä edessä: työ loppuu eikä uutta ole tiedossa. Olen ennenkin seissyt vastaavassa tilanteessa. Olen ollut nuorempi ja uhkunut intoa pienissä vastoinkäymisissä. Nyttemmin olen jääräpäistynyt ja vähän väsähtänytkin. En siis mikään löytö enää.  

Jotain hyvää tässä tilanteessa on mielestäni se, että koti on maalla. Pystyn jotenkin pärjäämään - vaikka ei se helppoa olisikaan. Joskus oikein uupuneena olen haaveillut verkkaisesta elämän rytmistä: eikö se ole muotisanakin nyt -slowlife? Selviäisikö pienemmillä tuloilla, pystyisinkö antamaan itselleni mahdollisuuden löysätä vähän? 

Pohdin että voisin kirjoittaa jotain pavunjyväsiä tätä uutta matkaa alkaessani. Kenties itse muistaisin jälkeenpäin miten se oikein sujui: luovutinko ja hyppäsin takaisin (kunhan nyt johonkin hommaan pääsisi) vai ..??

Jos pitäisi kuvailla millainen olen, voisin kuvailla itseäni pannulapuksi: sellainen äitienpäivälahjaksi tehty, ei kovin kaunis, elämän kuluttama ja arkinen (tuoksuu palaneelle kaalilaatikolle) mutta hoitaa hommansa. Ei sellaista juhlapäivinä näytetä saatikka käytetä (sellaisiin tarpeisiin käytetään desing patakintaita - merkki jääköön maitsematta).

Tunnelmat on siis kahtiajakoiset. Vaikeinta onkin varmaan vain hellittää ja antaa tuulien viedä. Pöllyttäköön sitten ne hämähäkinseitit minusta, riepottakoon minne mielii. Nautitaan kyydistä!