tiistai, 16. tammikuu 2018

Tosi noloa

Onko nolompaa paskajuttua kun työmatkalla (vieraassa paikassa, ei siis kotona) tukkii pöntön? 

No on, jos oven takana jo odottaa joku etkä keksi miten pönttö saadaan avattua 

lauantai, 6. tammikuu 2018

Itsensä kanssa oleminen

Työmatkoilla ainoat sosiaaliset asiat tapahtuvat töissä. Muutoin olen yksin: en puhu puhelimessa, en käy kenenkään luona (edes somessa) eikä kukaan käy minun luonani. Kuuntelen omia ajatuksiani - yritän päästä selville itsestäni ja elämästäni. Pääni sisällä on vilkas ja värikäs elämä. 

Kotona minulla on puoliso ja kissa sekä ikääntyvät vanhemmat joista on pidettävä huolta (ei aivan naapurissa). Päivät täyttyvät kaikenlaisesta touhusta ja nautin siitä. Aika soljuu nopeasti eikä koskaan tunnu siltä että olisi pitkäveteistä (ei silloinkaan kun "loma" kaikesta arkisesta: ei tehdä mitään). Kun menen kotiin puolisolla on omat puuhansa ja minulla omani. Kissa nukkuu, touhuaa omiaan ja seurustelee kun haluaa (koira olisi sosiaalisempi: se haluaa seurustella).

Olemme vuosien varrella oppineet tekemään asioita omatoimisesti ja itsekkäästi. Ensin puolisoni oli reissutyössä ja nyt on minun vuoroni (minä tein kotoa käsin). On ollut pakko oppia olemaan yksin - ja yhdessä.

Muistan joskus todenneeni että olen naimisissa oleva seurusteleva sinkku: sama kumppani tulee (nyt minä) kotiin aina kun hänelle sopii ja on mahdollista, jaamme yhteiset vastuut ja vietämme vapaa-ajan yhdessä.

Silti yleensä en tunne itseäni yksinäiseksi. 

Tässä ei ole eroa kaupungilla ja maaseudulla. Tiedän tämän kokemuksesta.

Yksinäisyys on mielentila.

perjantai, 5. tammikuu 2018

Sukuni tarina 2.

Kirjoitin aikaisemmin isäni suvun vaiheista. Nyt on hetki aikaa kirjoittaa äitini suvusta sen minkä tiedän:

Äitini isä syntyi ison vesistön rannalle köyhään taloon jossa oli paljon lapsia - kuten sen ajan tapa oli. Vaimo löytyi järven toiselta puolelta, yhtä köyhästä talosta. yhtä monilapsisesta perheestä.  

Uusi perhe kasasi reppunsa ja hiihti muutamia kymmeniä kilometrejä pohjoisemmas, valitsi mökinpaikan niin että vesi näkyi ikkunoista ja alkoi rakentaa. Elämä pysähtyi tilalla kahden sodan ajaksi, ja sota- aikana syntyi ensimmäiset lapset. Kaiken kaikkiaan elävänä aikuisuuteen säilyi yhdeksän lasta. Viimeisimmät syntyivät samoina vuosina kuin minä itsekin (olen siis nuorimpien äitini sisarusten kanssa saman ikäinen). 

Elämällä ei ollut helppoja vastauksia tarjottavana. Kaikki piti tehdä itse - eihän ollut rahaa millä ostaa. Kaikki karjan tuottama anti meni nälkäisiin suihin. Kuvien perusteella olen huomannut että katraan lapset saivat uutta ylleen tienattuaan itse palkkarahat. 

Itse muistan mummolasta elävimpänä tuoksun: sekoitus karjan tuoksua ja tuoretta leipää. Pystyn palaamaan elävään muistoon mummostani: minä istumassa keittiössä ja äitini keskustelemassa mummon kanssa. Ensimmäistä mansikkakiisseliäni syömässä. Muistan jopa sen astian jossa mummo sitä tarjosi. 

Usko oli tärkeä asia molemmille isovanhemmilleni. Kirkossa en heitä yhdessä nähnyt (vasta omissa häissäni). Usko oli sidottu vahvasti arkeen ja se tuntui kannattelevan heitä läpi koettelemusten. Luulen että se oli sellaista vahnakantaista luottamusta että tälläkin elämällä on ollut tarkoitus. En koskaan kuullut heidän tuomitsevan ketään, ja vaikka he niin olisivat tehneetkin olen saanut heiltä lahjaksi perusluottamuksen ja lähimmäisen tuomitsemattomuuden. Saatan arvostella, olla inhimillisesti pettynyt ja ajatella omiani - mutten tuomitse. Toinen asia minkä heiltä opin oli nöyrä köyhyys (jota vastaan kiemurtelen).

Viimeinen muistikuva jossa he ovat yhdessä on se, kun yli kahdeksankymppisenä he pitelevät toisiaan kädestä - huomaamatta, tukeutuen toisiinsa. Toivoin että minäkin saisin tehdä noin (vanhuksena). 

Äitini vanhemmat kuolivat pois jo kun olin aikuinen. Ensin ukkini ja muutamien vuosien päästä rakas mummoni. Mummo oli minulle niin rakas ja menetyksen tunne niin suuri, etten pystynyt hänen hautajaisiinsakaan menemään. 

Sitä minä pyydän anteeksi.

torstai, 4. tammikuu 2018

Jaksaajaksaa!

Pari vuotta sitten silloinen työnantajani sanoi että "kyllä tuo optimistisuus minusta vielä karsitaan". Täytyy tunnustaa että kovilla se on ollut. Välillä suorastaan heikoilla. 

Elämä on suorastaan potkinut persuuksille, lyönyt ovia edestä kiinni, uittanut vastavirtaan, heittänyt akanoita tielle ja SILTI olen jaksanut vääntää sen optimistisen ajattelun päälle. Vielä. Pidän tätä puolta itsestäni vahvuutena: silloin tällöin pystyn nousemaan varpailleni ja katsomaan ongelmien yli/ohi.

Välillä on ollut hapenottokyky huonolla. On pitänyt vetäytyä piiloon paranemaan ja irtisanoutua kaikesta. Antaa luonnon ja ajan parantaa. Näennäisen palautumisen jälkeen on taas pakko painaa olka tuulta vasten ja lähteä rahan perään. 

Paljon kielikuvia, mutta nämä kertovat aika hyvin miten haasteellista työelämä minulle on ollut. Onnellinen se, jolle työ on ollut jatkuvaa juhlaa ja/tai saa tehdä unelmatyötään. Itselläni on 1,5 cm:n nippu työtodistuksia. 

Heikkoina hetkinä olisi tehnyt mieli jäädä kotiin turvaan. Lämpimään pesään oman kullan ja kissan luo. 

Lähdenpä tästä aamulenkille ja haen sieltä rauhaa tehdä taas tämän päivän.

keskiviikko, 3. tammikuu 2018

neljäkymmentä vuotta sitten

Sähkökatkot, nettiyhteyksien ja kännykkäverkon huono kuuluvuus tuo mieleen 70 ja 80 luvun

Silloin kukaan ei häirinnyt kesken vapaa-ajan, kun kaikki tiesivät ettei tavoita kun on lomalla.

Silloin puoliso ei soittanut kaupan kassalta että missä sitä viivytään (kun unohtuu tutkailemaan mielenkiintoisia uutuuksia ja tarjouksia..).

Silloin ei tarvinnut pelätä mitä mielikuvituksellista juorua somessa on taas keksitty.. 

Silloin pärjättiin vaikkei illalla valoja ollutkaan tai se suosikkisarja jäi näkymättä...

Keksittiin jotain muuta tai olla möllötettiin. 

Mitä me ihmiset oikein hätäillään tässä valmiissa maailmassa? Käytetään sähkökatkos ja nettikatve vaikka lepoon ja yhdessäoloon.

Muistutanpa tässä vain itsellenikin.