Polveudun suvusta jota on koeteltu pian kuusi sukupolvea:

Tarinani ensimmäinen sukupolvi (josta on minulla tieto) aloitti elämäänsä nykyisellä rajaseudulla, korpialueella uudisraivaajana. Perhe kasvoi ja elämän usko oli ilmeisesti hyvä, sillä keväällä syntyi perheeseen viides lapsi. Pian synnyttämisen jälkeen vaimo kuoli. Isä jäi yksi pienten lasten kanssa. Suru, huoli ja taakka olivat varmaankin niin kova pala isälle että hänkin menetyi seuraavana talvena. Sen aikaisen tavan mukaan lapset jaettiin kuka minnekin.

Isoisäni isä aloitti elämänsä huutolaislapsena, toisten armoilla. Elämä on kuitenkin jotenkin häntä kantanut, sillä hänkin perusti perheen ja sai lapsia.

Isoisäni oli kolmatta polvea. Kaksi sotaa veivät parhaimmat vuodet, mutta palkitsivat rämesuon laidalla olevalla rintamamiestilalla. Maa oli kituliasta mutta antoi jonkinlaisen elannon parille lehmälle, yhdelletoista hengelle ja parille hyyryläisperheelle. Uskon että isoisäni ja -äitini vaikeita aikoja nähneenä halusivat auttaa vähästäänkin muita ihmisiä. Sodan arvet jäivät ruumiiseen ja mieleen niin syvästi, että isoisäni ei koskaan enään asetta kantanut. Pojat hoitivat riistaa ja kalaa talon ruoan pitimiksi. Elämä oli niukkaa mutta siitä selvittiin -  vain kaksi lapsista kuoli pienenä.

Isäni syntyi vanhimmaksi neljänteen polveen. Jo pienestä saakka hän auttoi kotitöissä ja lopetti koulunsa kesken kun oli saatava leipää ja elantoa taloon. Raskas työ tilalla ja metsätöissä runnoi ruumista niin että hän kantaa nyt mukanaan vuosien tuomia kipuja. Isä ja äiti - molemmat - saivat heti alkutaipaleellaan rintamamiestilan velat harteilleen. Oli aloitettava hartiavoimin että lahjana saatu tila saataisiin pidettyä. Uusi sukupolvi aloitti siitä mihin edellinen uupui. Sinnikkäästi vähä kerrallaan mentiin eteenpäin, maksettiin velat, elätettiin lapset, selvittiin aina seuraavaan vuoteen.

Minä itse synnyin tuon taipaleen alussa. Viides sukupolvi alkoi minusta. Minulla on kuitenki sellainen käsitys (oman elämäni kautta) että kannamme kotona saatuja oppeja neljän sukupolven takaa. Oppeja joilla on selvitty tähän saakka, mutta siellä seassa on sellaisiakin jotka lähinnä ovet esteenä onnistumiselle tässä elämän oravanpyörässä.

Mitä elämän eteenpäin meneminen sitten on? Onko se sitä mitä meille tyrkytetään kaikkialta ympäriltämme? Onko se sitä, että selvitään, pärjätään yhdessä tehden, eletään jokainen päivä/kuukausi/vuosi/sukupolvi tätä annettua elämää?

Kuudes sukupolvi elää  tällä hetkellä tässä samassa pyörässä kuin me muutkin (vanhemmat, tädit ja sedät). Askel askeleelta kahlitsevat itsensä tähän normaaliin: parisuhde+velka+lapsi+velka+++++ Toivovat että työtä riittäisi, saisi itselleen merkityksen ja tulevaisuuden perheelleen. Näen miten hekin jo huomaavat polkevansa vettä.

Toivon että jo syntynyt seitsemäs sukupolvi murtaa tämän taian - että ainakin he huomaavat mikä on oleellista ja tekevät elämästään oman menestystarinansa.

Olisipa hienoa nähdä se!

PS. Kirjoitettuani tuon huomaan että jokainen sukupolvi on ollut oma menestystarinansa - omassa lajissaan. Tämän huomaaminen antaa mittakaavaa minunkin elämälleni :)