Näinä päivinä ei ole voinut välttyä ajattelemasta mitä itsenäinen Suomi merkitsee henkilökohtaisesti juuri minulle - täyttäähän rakas kotimaa tänään täydet 100. 

Eilen autolla ajaessani kuuntelin radiosta miten joku puhui siitä miten tuntee olevansa osa sukupolvien ketjua, ja miten hänelle on tärkeää että perintönä saatua kotimaata vaalitaan ja kunnioitetaan. Näinhän se on; kukin meistä kunnioittaa sitä omalla tavallaan. 

Sankarihaudoilla seisoo tänään nuoria miehiä, jotka hiljentyvät oman ikäisensä haudalla. Ajatus on niin häkellyttävä ja syvä että uskon sellaisen kunnianosoituksen voivan muuttaa jopa näiden tämän päivän nuorien miesten elämää, saatikka sellaisen joka tämän hiljaisen eleen on todistamassa. Ajattelen samalla myös näitten nuorten miesten perheitä, sukuja, ystäviä ja rakkaita - niin että jokaisen vierellä seisoo itseasiassa suuri joukko meitä muita suomalaisia... Itseäni tämä teko puhuttelee enemmän kuin koko tämä vuoden hulina.

On vaikeaa kuvitella miltä elämä tuntuisi ei vapaassa Suomessa. Jos sotia ei olisi ollut olisimme luultavasti vieläkin itäisen naapurin vallan alla. Ajattelen että yhteiskunnallisesti olisimme luultavasti jotain sellaista periferiaa jonka näkee kun ylittää rajan..

Tätä kautta ymmärrän sen taistelutahdon jota jokainen meistä tuntee kun taistelee (vielä nykyäänkin) oman arkensa kanssa: jos luovuttaa, ei jaksa enää ja antaa periksi kovalle elämälle menettää sen. Tarvitsemme yhä lähellä olevia ihmisiä kantamaan uupuneen ja haavoitetun kotiin - turvaan - keräämään voimia uuteen koitokseen. Ne jotka eivät enään pysty jatkamaan/menetetään pitäisi meidän hoitaa ja kunnioittaa sitä mitä he ovat meille merkinneet.

 

Idän kansoissa on erilaista meihin verrattuna se, miten me kohtelemme oman perheemme vanhimpia. Kiinassa ja Japanissa vanhuksia kunnioitetaan - meille he ovat ylijäämää joka unohdetaan ja hukataan. Unohdammeko tämän tehokkaasti toimivan talouden aikana sen, mistä olemme tulleet? Syökö tämä kiire ja selviäminen arjessa meidät ihmisinä niin ontoiksi että hengitämme, syömme, nukumme parhaimman aikuisikämme ja heräämme vasta vanhempiemme hautajaisissa (jos silloinkaan)?

Joku viisas on sanonut että oma historia on tunnettava että tietää minne on menossa. Tunnemme oman kotimaamme historian aika hyvin (pääkohdittain), mutta kuinka moni meistä tuntee oman historiansa 100 vuotta? Muistan lapsuudestani miten isällä ja äidillä oli aina kiire: kädet täynnä työtä ja miten sieltä opittiin se malli miten töitä tehtiin - tai siis pitäisi tehdä. Muistan miten isä vastasi omalle isälleen kun kiire oli kuumimmillaan, ja miten huonoliikkeinen mummo unohdettiin peräkamariin kun hänestä ei enään avuksi ollut. Näen selkeästi miten olen tämän kiireen siirtänyt omaan elämääni.

 

Tällaisena päivänä haluaisin muuttaa tämän kaltaisen kiireen koko Suomessa todelliseksi välittämiseksi ainakin omasta perheestä ja omasta henkilökohtaisesta historiasta. Näin ei kukaan jäisi todella yksin, ja jokaisen ihmisen kokemus ja osaaminen tulisi meidän olevaisten ja tulevaisten perinnöksi - mielestäni tällä perinnöllä on todellinen pysyvyys ja suuri vaikutus.