Olemme paluumuuttajia. 

Lähdin yläasteen jälkeen kaupunkiin ammattikouluun. Viimeisenä opiskeluvuotena tapasin tulevan puolisoni ja neljän vuoden seurustelun jälkeen meidät vihittiin täällä kotipaikkakunnalla (koska kaikki suku - meillä molemmilla - on täällä). Vaikka elettiin ns. lamavuosia meillä oli onni saada töitä, olimmehan nuoria. Kokemuksia kertyi monelaisesta työstä ja monenlaisesta työnanatajasta.

Vuosia vieri, viisitoista kaikenkaikkiaan. Yhtenä kauniina kevät talven sunnuntai-iltana istuimme kerrostalon yksiömme sohvalla ja mietimme lähtisimmekö maalle nyt vai eläkkeellä. Päätimme lähteä nyt. Viimeiset muuttotavarat olivat matkalla kesäkuun puolessa välissä.

Heti lähtiessä oli selvää että jos emme saisi töitä tai muuten pärjäisi, palaisimme kaupunkiin. Tiesimmehän jo miten se elämä sujuu. Töitä kuitenkin järjestyi, aina vuosi kerrallaan, joskus usemapikin vuosi putkeen. 

Kolmantena vuotena ostimme talon. Ei tämä ihan unelmatalo ole, mutta tänä vuonna jo tuntuu ihan kodilta, jossa voisi asua koko loppuelämänsä. Aika näyttää miten tälle unelmalle on mahdollisuutta.

Viidentenä vuonna aloitimme peruskorjauksen. Talo on valmistunut 60-luvun lopulla, eikä sen jälkeen ole tehty mitään. Remontti oli niin perusteellinen, että vieras voisi sanoa tätä uudeksi taloksi. Kävimme molemmat koko ajan töissä ja ahersimme kaikki vapaa-ajat rakennustyömaalla. Ihan täytyy ihmetellä ettemme saaneet mitää sellaista draamaa aikaiseksi mitä TV:ssä näytetään. Toki monenlaista pulmaa täytyi ratkaista, mutta ne ratkaistiin yksi kerrallaan. Remontti kesti kaikkineen n. 10 vuotta.

Ehdimme asua muutaman vuoden valmiissa talossa kun puoliso oli työtapaturmassa. Siitä ne nämä tiukat ajat alkoivat. Onni näinä neljänä vuotena on ollut se, että nyt meillä on ollut aikaa olla yhdessä (vaikka kuljen muualla työn perässä)enemmän kuin koskaan. Mainittava tässä on se, että olemme etääntyneet aika lailla toisistamme kaikkien näiden kiireisten vuosien aikana, jotenka toistemme löytäminen teettää töitä. Joskus tulee mieleen että siksikö tämän kaiken piti tapahtua. 

Syitä maallemuuttoomme ei ole montaa. Tuona keväisenä päivänä meistä tuntui ettei kaupungilla ollut meille mitään annettavaa:

• meitä ei houkutellut palvelut, kaupat, toiset ihmiset, "elämän kohina".. Pikemminkin päinvastoin. Kaikki se tuntui turhalta. Sitäpaitsi voisimme aina käydä kaupungissa tai ihan missä vain - "kaikki tiet vievät Roomaan"! Lähteminen on itsestä kiinni, kaupungissakin voi jämähtää paikoilleen (syitä voi olla monia).
• kaikki ne työt mitä teimme olivat niin pienipalkkaisia, ettei meillä ollut suuria mahdollisuuksia asua kuin kerrostalo yksiössä. Vapaa-aika meni työstä lepäämiseen eikä ollut varaa lähteä mihinkään - ansaitulla vapaalla ei ollut meille mitään arvoa
• kokeilunhalu: pärjäisimmekö, tulisimmeko toimeen?

Mitä sitten saimme vastineeksi?

• aina kun tulemme kotiin olemme jo lomalla (mm. kahvikupillinen kuistilla on ylellisyyttä)
• vuodenajat näkee täällä selkeästi: sään tutkailu on osa arkipäivää: sataako, onko pouta - valitaan mitä siis tänään tehdään
• täällä on tilaa hengittää ja olla oma itsensä (huomaan henkilökohtaisen reviirini laajenneen huomattavasti: kaupan jonot ahdistaa)
• portailta pääsee suoraan luontoon (kalastus, marjastus, sienestys, eräily, vaeltaminen, nuotiokahvit...)

Miinuspuolia on tässä tullut pohdittua jo muutama viikko. Uskon kuitenkin että elämä kantaa. Silloin vuosia sitten kun päätimme lähteä tähän elämään, tuntui kuin olisi levittänyt siipensä ja kokeillut miten tuuli ottaa kantaakseen. 

Kaikella on tarkoituksensa.